Elämä lyheni taas parilla vuodella.

Tänään lähdin lenkille Lukan ja Valan kanssa, tarkoituksena rauhallinen, rauhoittava lenkki metsätiellä. Luka hihnassa ja Vala vapaana hömpsöttämässä. Metsätie on pituudeltaan n. 2,6 km ja sen päässä on silmukka, jossa pääsee autolla kääntymään. Kun päästiin silmukkaan, vihelsin pilliin Valalle merkiksi, että käännytään takasin. Metsä rymisi ja läähätys kuului, kun se lähti tulemaan kohti. Sitten oli aivan hijaista, koiraa ei missään. Täysin kadonnut. Puolisen tuntia vihelsin pilliin keuhkojen täydeltä, mutta ei mitään. Alkoi jo tulla hämärä ja näin jo sieluni silmin, kuinka se oli jäänyt karhunrautoihin tai päästään kiinni kaniininkoloon. Puhumattakaan siitä, että Häijy-Supis olisi syönyt sen. Ja sitten yht'äkkiä metsä rymisi taas ja se pikku-diiva tuli nuoleskellen huuliaan. Onnellinen koira oli löytänyt jotain syötävää. Tiedättekös sen tunteen, kun on hurjan helpottunut, mutta samalla tekisi mieli kuristaa koira siihen paikkaan.

Mä haluan kissan, kalliin rotukissan. Sellaisen, jonka kanssa ei tarvitse ulkoilla. Korkeintaan sillä on pieni tarha terassin kulmassa, missä se suostuu ulkoilemaan vain lämpiminä kesäpäivinä. Säästyisi monelta hermoromahdukselta. Mä silittelisin sitä kuin Blofeld James Bondissa.

Miten olisi siamilaiset

tai vaikka turkkilainen angora?